Huomenta!
Tässä olis nyt 15 luukku :) Enää 9 yötä jouluun! Kaikille jotka
on joskus kattonu mun blogii niin oikeesti ISO halaus<3
-Sophi
kiltti sano jotain! Kuulin äänen tulevan valovuosien päästä. Tai
oikeastaan aivan läheltä. Raotin silmiäni. Päätäni jomotti
sanoinkuvaamattoman suunnattomasti. Näin Niallin näppäilevän
puhelintaan.
-Mitä...
tapahtui? Kuiskasin.
-Ei
hätää soitan tänne jonkun joka auttaa, kaikki on hyvin, Niall
sanoi yrittäen olla luottavaisen kuuloinen mutta tunsin että hänen
äänestään kuulsi pelko. Sitten kaikki pimeni uudelleen.
Havahduin
lähestyvään moottorin ääneen. Katsoin ympärilleni ja näin
moottorikelkan lähestyvän. Pian se pysähtyikin kohdallemme ja
Niall sekä moottorikelkassa ollut mies nostivat minut moottorikelkan
kyytiin. Hymyilin heikosti, olinhan aina pienempänä tahtonut päästä
moottorikelkan kyytiin. Nyt ”unelmani” toteutui, mutta ei hirveän
hauskalla tavalla.
Pian
saavuimme ensiapu paikalle. Minut kannettiin paareilla sisään ja
valkotakkiset naiset ympäröivät minut.
-Mikä
on nimesi? Kysyi eräs hoitaja.
-Olen
Sophia, vastasin.
-Entä
kuka on paras ystäväsi? Hän jatkoi.
-Emily,
mutta miksi kysytte? Sanoin.
-Testaamme
onko sinulla muistivammaa, hoitaja kertoi.
-Ei
ole, muistan kaiken, sanoin ja kerroin kaiken matkastamme Lappiin.
-Sinut
täytyy viedä sairaalaan kuvattavaksi varmuuden vuoksi. Tuskin sinun
päässäsi mitään vikaa on, mutta on aina hyvä varmistaa, hoitaja
selitti ja vei minut autoon jolla minut kuskattaisiin sairaalaan.
Takaisintulomatkalla soitin vanhemmilleni ja kerroin kaiken. Lääkäri
oli sanonut että saisin olla aivan normaalisti. Päässäni ei ollut
mikään vialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti