TÄHTITYTTÖ VIIMEINEN LUKU

Tässä viimenen luku! Lukekaa mun infopostaukset! Nyt kuitenkin tarinaan!

Auto pysähtyi nytkähtäen ja heräsin. Katselin ulos sateiseen Lontooseen. Olimme ilmeisesti pysähtyneet liikennevaloihin.

-Paljonko kello on? kysyin Frankilta, mutta mies ei edes ehtinyt vastata kun Big Ben löi jo kaksitoista kertaa.

-Kaksitoista! Frank naurahti ja jatkoi: -Nyt menemme hotellille.

Ajoimme Tower Bridgeä pitkin Thames joen yli ja sitten ohi kauniiden katujen. Näin kaikkialla puhelimiinsa puhuvia ihmisiä joilla tuntui olevan kamala kiire jonnekkin.

Lopultakin pääsimme hotellille. Kun astuimme ulos autosta olivat palvelijat jo edessämme. Juuri kun olin antamassa laukkuani palvelijalle Rouva Berry sanoi:

-Tyttö kantaa laukkunsa itse!

Nappasin pettyneenä painavan laukun käteeni ja aloin astella kohti kullattua ovea.

Sisällä eteeni avautui kaunis näkymä. Melkein kaikkialla oli kullansävyjä ja paikoittain silmiini osui myös mustaa sisustusta. Rouva Berry asteli edessäni tyytymätön ilme kasvoillaan:

-Herrantähden me olemme Lontoossa! Eikö hienostohotellissa pitäisi olla jotain vähän.... kuninkaallisempaa?

Hämmästelin Rouva Berryn käytöstä, mutta en viitsinyt mainita asiasta mitään koska olisin kuitenkin ollut väärässä.

Seuraavana aamuna astelin aamiaiselle hiukset kiharalla, valkoinen villapaita päällä, farkut jalassa ja kultainen ketjukoru kaulassani. Söin hedelmiä ja join omenamehua. Rouva Berry saapui aamiaiselle myöhemmin. Istuin kohteliaasti pöydässä hänen ruokailunsa ajan enkä räpläillyt kännykkää(Minulla ei tosin edes ole sellaista.) tai lukenut kirjaa.

Aamiaisen jälkeen lähdin Kuningattaren hoviin Rouva Berryn kanssa. Siellä autoin järjestelemään pian alkavia juhlia. Tein toki muutakin, mutta lähinnä pyörin keittiössä. Tein töitä noin kaksi tuntia muiden hovityttöjen kanssa. Lopultakin kaikki oli valmista.

-Nyt voit lähteä shoppailemaan koska kaikki on hoidettu, Rouva Berry sanoi.

-Viekö Frank minut? kysyin.

-Tottakai vie, mene jo! hän äyskäisi ja pinkaisin juoksuun autoa kohti.

Hyppäsin auton etupenkille ja kiskaisin turvavyön kiinni.

-Aja nopeasti Talent karsintoihin! Huudahdin ja Frank lähti ajamaan kohti etelää.

Vähän ajan kuluttua juoksin pitkin vaaleaa käytävää infoa kohti.

-Oletko vielä tulossa kilpailuun? Vaalea nuori nainen sanoi.

-Onko se mahdollista? En ole ilmoittautunut aikaisemmin, sanoin huolestuneena.

-Vielä yksi kilpailija mahtuu kilpailuun joten pääset lavalle noin viiden minuutin päästä, nainen sanoi ja lähti opastamaan minua pitkin sokkeloista taloa. Pian saavuimme lavan taakse. Kuulin ihmisten taputtavan ja tuomareiden alkavan arvostella esitystä.

-Aiotko laulaa? Nainen kysyi ja nyökkäsin.

-Tässä on mikrofoni mutta nyt minun täytyy mennä, hän sanoi ja käveli pois.

Hetken kuluttua takahuoneeseen astui onnesta säteilevä pikkutyttö, noin viiden vanha.

”Ja nyt illan viimeinen kilpailija” kertoi kuulutus ja astuin epävarmana lavalle.

-Hei, mikä nimesi on? yksi tuomareista sanoi.

-Olen Rosalia Fox ja aioin laulaa, vastasin.

-Ole hyvä lava on sinun, tuomari sanoi ja nyökkäsi.

Musiikki alkoi soida ja aloitin laulun. Laulu kertoi yksin jääneestä tytöstä joka oli vihdoin löytänyt onnen. Laulaessani ihmiset muuttuivat silmissäni värikkäksi valomassaksi. En muistanut olevani lavalla. Tässä hetkessä olin minä. Vain minä eikä muita. En nähnyt yleisöä tai tuomareita. Oli vain minä.Laulun loputtua huomasin jälleen missä olin.

-Sinulla on upean sielukas ja vahva ääni, eräs tuomari sanoi epäröiden.

-Mutta valitettavasti emme voi päästää sinua jatkoon, hän jatkoi ja yleisö buuasi. Kiitin ja lähdin kävelemään kohti takahuonetta. Itketti. Vaikka kuinka pahalta tuntui olisi pysyttävä kovana. Kuuluttaja kertoi että nyt alkaisi viimeinen mainoskatko. Hölkkäsin viimeiset metrit vessaan ja lukitsin oven. Annoin kyyneleiden viimein tulla ulos. Ne polttelivat poskiani enkä saanut itkukohtausta lopetettua. Suurin unelmani, vankka kuin kallio, oli muutamassa sekuntissa muuttunut hiekaksi.

Kokosin itseni. Pesin kasvoiltani valuneen ripsivärin ja sipaisin uuden kerroksen päälle. Pyyhin kasvojani jotta ne eivät olisi enää kirjavat itkusta. Ehkä ehtisin vielä tänään shoppailemaan? Katsoin itseäni viimeisen kerran peilistä ja siinä samassa rakennuksessa kaikui kuuluttajan ääni.

-Rosalia Fox saapuisitko lavalle, se sanoi. Lähdin juoksemaan kohti lavaa. Hetken kuluttua olin takahuoneessa jossa taustahenkilö ojensi minulle mikrofonin. Kävelin lavalle jossa yleisö alkoi hurraaman.

-Hyvä Rosalia, yleisön toivosta sinä olet jatkossa! Huudahti päätuomari. En ymmärtänyt mitään kun aloinkin jo kiljua. Koin uudelleen kaikki elämäni iloiset hetket. Yleisö villiintyi ja kasvojen seasta erotin tällä kertaa aidosti hymyilevän Rouva Berryn.

Lopuks Rosalian paita ja koru: